Vanha äitini kävi tänään lopettamassa rakkaan kissansa. Katti tuskin oli puoltakaan tusinaa vuotta vanha, kun se jo alkoi osoittaa taipumuksiaan jos minkälaiseen pahantekoon. Toiset eläimet eivät kissasta pitäneet, mutta ihmiset jaksoivat kerta toisena jälkeen katsoa suurisilmäisen karvapallon tekemisiä sormiensa lävitse.
Syntyjään Poppanaksi ristimämme mirri oli kaunis kuin pehmolelu - pentua olisikin helposti voinut luulla jonkinlaiseksi käytännön pilaksi. Kissalla oli silmät kuin helmet ja harmaa turkki, pörröinen kuin siniketulla. Jo eläinlääkäri kommentoi ensimmäisellä käynnillämme, kuinka pieni kaunotar on komeimpia eläimiä, joita tämä oli urallaan koskaan nähnyt tai kuullut. Poppanan musikaalinen kehräys olikin kuin Beethovenin sinfoniasta.
Tavoistamme poiketen emme leikkauttaneet kissaamme - heti. Ensimmäiset vuodet käytimme Poppanaa säännöllisesti alan näyttelyissä. Keräsimme lyhyessä ajassa komeita palkintoja ja erityismainintoja kaikista käymistämme kilpailuista - Poppana jopa pääsi muutamaan otteeseen alan lehtien kansikuvakissaksikin. Kissamme ansaitsemaa vaahtosammuttimen korkuista pystiä emme tuoneet kotiimme lainkaan, vaan lahjoitimme koko komeuden kaunottaren kasvattajalle.
Poppanaa astuttaessa ongelmat alkoivat: kisumirri ei nimittäin lukuisista yrityksistä huolimatta hyväksynytkään sille tarkoitettua kumppania. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen annoimme periksi ja leikkautimme kissamme. Eläinlääkäri huomasi, että Poppana kärsii nivelkulumasta ja tarvitsee vaivaansa lopun ikänsä kallista kipulääkitystä. Koska rakastimme kissaamme, päätimme uhrautua pitääksemme sen luonamme mahdollisimman kauan.
Aluksi kaikki näytti lupaavalta, ja kissakin tuli hetkellisesti toimeen lajitovereidensa kanssa. Kipulääkkeiden vaikutuksen haihtuessa Poppana kuitenkin kävi aggressiiviseksi sekä alkoi järsiä sähköjohtoja ja tekemään tarpeitaan sänkyihin, sohviin ja matoille. Ajan mittaan katin nivelet vielä kipeytyivät entisestään, jolloin elämä viattomasti kuhertelevan kaunottaren kanssa alkoi käydä yhä sietämättömämmäksi.
Muutaman vuoden Jekyll ja Hyde -leikin jälkeen kuppi alkoi mennä jo itse kullakin nurin; punalaikkuisen kissan tehtyä viimeisen kerran tarpeensa väärään paikkaan, oli ratkaisu tehty. Kissan lumoavat silmät ja hentoinen ääntelykään eivät enää kyenneet peittämään tämän tuskaa. Maailman kauneimman olennon elämäntaival päättyi lopulta armollisen kivuttomasti eläinlääkärin toimesta, Poppanan tuhkat kaasimme pihallamme kasvavan ruusupuskan juurelle.
Perheemme on tapahtuneesta yhä surun murtama.
