Jo vuosia olen nähnyt mielessäni saman hämyisän unen. Unessani irtaudun tylsästä arkitodellisuudestani ja pakenen kauas sivilisaation kehdosta sekä digitaalisesta vankisiirtolastani paratiisiin, jossa silmä ja korva saavat rauhassa levätä luonnonkauniissa metsämaastossa. Herään aina unestani asetuttuani ensin istumaan ikivanhan männyn kupeeseen katsomaan tulipunaisen eri sävyissä kiiltelevää auringonlaskua.
Ensimmäinen askel tähän maanpäälliseen paratiisiin käy varjoista alamäkeä rauhallisesti kävellen. Mäen juuressa virtaa hedelmällistä lietettä läheisestä järvestä läpi metsämaan kuljettava puro, jonka nimeä en enää muista, mutta jota kutsun leikkisästi Styxiksi. Styxin varrella sijaitsevassa marjaisassa maastossa sijaitsee hajallaan joukko ympäristöä asuttaneiden esi-isien hautoja; vanha kansa on jo kauan uskonut pikkuisten kivisten kalmistojen olleen erityisesti lapsille rakennettuja muistomerkkejä, mutta varmuudella niiden omistajista emme luonnollisesti voi tietää yhtään mitään.
Matkalla määränpäähäni kuljen ensin metsäistä hiekkatietä mutkan, kaksikin läpi pelloksi jalostetun aukean sekä kauniiksi riviksi raivatun puuistutuksen aina koskemattomaan luonnonmetsään sekä pienen nyppylän harjalle. Tätä mäkeä seuraavassa kylmässä ahteessa sijaitsi tarinan mukaan muuan vanhan miehen pieni metsämökki - kuka mainittu vanha mies oli tai miksi tämä päätti muuttaa juuri tänne niin syrjään kaikesta ihmiskunnasta, ei vanha kansakaan kykene enää palauttamaan mieleensä. Nykyisin samaisia lakeuksia kulkeville kyseessä on vain metsässä omassa rauhassaan asusteleva vanha mies.
Meidän aikamme maalaiset kuitenkin muistavat vielä tarinan tuon luonnonläheisen ja ilmeisen rakastetun hahmon karusta kohtalosta, kuolihan kyseinen vanhus eräänä tarkemmin määrittelemättömänä katovuonna nälkään. Vanhan miehen ystävät ja kylänmiehet rakensivat omia aikojaan rapistuneen metsämökin paikalle kivisen muistomerkin traagisesti keskuudestaan poistuneen läheisensä kunniaksi, mutta nykyisin paikalle rakennettu soratie lienee synnyintuskissaan murskannut tuon menneiden aikojen monumentin kaikkine muistoineen. Nykyisin paikalla virtaa yksi kallisarvoista nektaria kuljettavan Styxin monista sivuojista.
Muutaman mutkan sekä ylä- ja alamäen jälkeen saavutaankin kohtaan, jossa paikallinen puunhakkaaja kohtasi muinoin paholaisen - tai näin ainakin muuan kansantarina tietää kertoa. Tässä kohtaa metsässä suuren kivenlohkareen kupeessa on ihmisenmentävä rakonen. Tarinan mukaan kiven päällä istuskeleva veikeä pirulainen kertoi juopottelureissultaan kotiinsa palaavalle metsämiehelle päästävänsä tämän jatkamaan matkaansa kunhan tämä astuisi ensin kivenlohkareen reiästä läpi seitsemän kertaa - kerran jokaista kuolemansyntiä kohti. Palattuaan kotikyläänsä metsämies astui jäätyneelle lammelle ja kulki spiraalinmuotoista kuviota seuraten aina lammikon keskipisteeseen, jossa kaatui kuolleena maahan. Siitä asti ovat ihmiset pelänneet tuota paholaisen kiveksi kutsuttua luonnonoikkua kuin kulkutautia, vaikka monet ovatkin mielellään muistuttaneet läheisiään metsämiehen mieltä ja ruumiinterveyttä tuolloin rappeuttaneesta alkoholismista.
Kolmas ja viimeinen kohde sekä matkani määränpää löytyy kauempaa metsän keskeltä, poispäin tiestä ja kaikesta asutuksesta läheltä kuivaa ja kivikkoista aukeaa, jonne edes Styx ei ole kyennyt kuljettamaan elämän ja kuoleman lietettään. Tällä paikalla sijaitsee satoja vuosia varttaan rauhassa kasvattanut käppyräinen mänty, joka enemmän kuin vain nauttii olostaan ihanan aurinkoisessa metsänreunassaan. Tarkkasilmäisempi huomaa kuitenkin puun juuressa jälkeä ammoisista kaatamisyrityksistä: syystä tai toisesta sahoin aseistautuneet metsämiehet ovat kerta toisensa jälkeen jättäneet jälkeensä vain mitättömän pintahaavan kuvankauniin luontokappaleen ruosteenpunaiseen pintaan.
Kansan suussa sukupolvien ajan kiertäneiden tarinoiden mukaan tämä kirottu paikka on syystä tai toisesta houkutellut miehen toisensa jälkeen riistämään hengen itseltään vailla selkeää syytä, kuin nämä olisivat olleet jonkinlaisen selittämättömän lumouksen vallassa. Kerran vanhoina aikoina uskova ja tunnollinen nuori mies oli palaamassa kirkonkylästä vanhempiensa luokse vain kadotukseen ja löytyäkseen seuraavana päivänä riippumasta vanhan männyn läntiseltä oksalta. Samaisen kohtalon koki moni alkoholisti sekä muuan kirkonmieskin, joista etenkään viimeisillä ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ikinä olla minkäänlaista järjellistä syytä riistää henkeä itseltään. Niin paljon ovat ihmiset pelänneet tätä kaunista puuvanhusta, että vetivät sittemmin uuden hiekkatien mahdollisimman kaukaa välttyäkseen petollisen puun houkutuksilta.
Kaiken rehellisyyden nimissä en ymmärrä itsekään, miksi aina mielikuvituksissani palaan tämän saman reitin sekä kertomieni tarinoiden kautta ihailemaan horisontissa siintävää auringonlaskua. Ehkä jokin näkymätön voima ottaa minut määräaikoina hallintaansa vain muistuttaakseen minua lähestyvästä kuolemastani, ehkä olen vain nostalginen ja kaipaan lapsuuteni maisemia, joita ei enää alkuperäisessä neitseellisessä muodossaan ole olemassakaan. Katsoessani matkani lopussa kaukaisuudessa katoavaa punaista aurinkoa sekä hiljentyessäni hetkeksi pohtimaan omaa kuolevaisuuttani, tiedän ainakin hetken verran maistavani palan Taivasta.